Vielä kerran se tapahtui, ja tämä se oli; uusi aika. Jokin vanha oli kohdannut uuden, ja tällä kertaa se johti johonkin. Mitä siellä vanhassa oli, valoja, ääniä, teroittamatonta, ruostunutta elämää. Niin, kaikkien suosikki, vanha kunnon Elämä. Ihmisen selittämätön sopeutumattomuus ja sopeutumisen tarve. Toisille se tuotti kauneutta, tyydytystä, hymyjä ja kyllä, uskollisuutta Vanhaa kohtaan. Mikään ei muuttuisi, minkään ei tarvitsisi muuttua, ja näinhän se oli ollut aina.
Mistä nousikaan se tyytymättömyys, kun valot sammuivat, kun äänet alkoivat ahdistaa, ihmiset muuttua läpinäkyviksi... Elämä muuttua hauraaksi ja hajoavaksi. Kun sitäkään ei enää ollut. Niin. Täällä minä olen.
Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin astunut tähän kaupunkiin, huomasin vasta, mitä sieltä puuttui. En se ollut minä, minä olin aina ollut täällä, läsnä, ja niin olivat ne kaikki muutkin. Ainoa asia, joka puuttui, oli linkki, yhteys. Kasvoin tarpeeksi lähellä sitä itkuista lokakuista peltomaisemaa voidakseni todeta, ettei tämä ollut sen parempi. Nuorena elämässä oli tavoitteita; päästä pois, aloittaa kunnon elämä siellä missä muutkin ovat. Kun hiiri juoksi silmieni tasolla seinän sisällä rapistellen ja valvoin sen vuoksi ensimmäisen yöni, sitten viikkoni, ymmärsin sen. Sille ei kelvannut halvat syötit, eivätkä halvat tappokoneet; se hiiri ei koskaan jäänyt loukkuun, se vaatisi enemmän. Silloin minä opin vihaamaan nykyistä ja tavoittelemaan tulevaa. Opin myös käyttämään korvatulppia ja keksimään uusia tapoja lyhentää jokaöistä unettomuuttani. Mutta pakoonhan siltä ei pääse. Koska minä opin myös vihaamaan ääniä ja kulkemaan kiertoteitä, välttelemään. Ja joka syksy hiiri löysi takaisin kotiin, ja lopulta kuulin sen korvatulppienkin läpi. Siellä se oli taas. Teki pesää. Ja minä muutin pois kotoa.
Tämä kaupunki teki sen, mitä eniten tulevaisuudelta pelkäsin: palautti hiiret seinieni taakse. Ei, täällä ei ollut tuhoeläimiä nurkissa, sadetta rummuttamassa katolla tai itikoita kesäisin valvottamassa. Mutta täällä olivat askeleet porraskäytävässä, korvat seinien takana, musiikki valvottamassa. Ääniä, liikaa ääniä. Silloin ymmärsin, mitä sopeutuminen todella vaatisi, sopeutuminen elämään ja sen ehdot, kuinka vaikeaa se olisi. Ymmärsin sen, mutta sitä ei voinut enää oppia.
Täällä, missä ihmisen luonto on alkukantaisempi kuin synkimmissä metsissämme, me kaikki elämme. Ei ihminen ole vieraantunut luonnosta, luontokin on vain nykyaikaistunut. Ihmiset ovat edelleen eläimellisiä, koska he ovat täällä ainoita eläimiä. Tämä kaikki on sitä suurta muurahaispesää, hiirineen kaikkineen, ja täällä me olemme. Katselemme ylöspäin, sokeina ja hiljaisina ja kuljemme eteenpäin luodaksemme itsellemme jokaisen päivän edellisen kopioksi. Sitäkö se sopeutuminen olikaan. Ja se on samanlaista kaikkialla, paikat kuhisevat hiiriä ja harmaita hahmoja muuttumassa hauraammiksi, kulkemassa päivästä toiseen, sokeutumassa. Ja
kaikkialla on liikaa hiiriä, niin paljon hiiriä.
Mutta minä olin vähän aikaa poissa.
